Tanssijat tekivät improvisaation aikana liikkeellisiä valintoja hyvin fyysisistä lähtökohdista: kehon painon siirtymisen ja tasapainon avulla. Tanssin spontaani jatkuvuus ja tapahtumallisuus olivat ennalta arvaamattomia, etenkin vauhdin kiihtyessä. Tanssijat kuitenkin reagoivat toisiinsa tietoisen painovoiman siirtymisen, kehollisten impulssien ja liikesuuntien välityksellä.
Liikkeelliset valinnat olivat vauhdin kiihtyessä spontaania toisen liikkeeseen reagointia, nopeita kääntymisiä ja tilanteessa valppaana olemista. Virtaavuuden ja energian ylläpitämiseksi tanssija usein seurasi jatkuvaa kehon painon siirtymistä. Välillä tanssijan havainnoinin kenttään tulivat toiset ihmiset ja tanssijan halu samaistua tai löytää yhteisymmärrys toisen ihmisen kanssa oli helposti havaittavissa. Samaistuminen tapahtui joko samankaltaisen liikekielen kautta, yhteisen suunnan, rytmin tai kontaktin avulla. Tanssijat reagoivat hyvin nopeasti vallitsevaan tilanteeseen ja vaikuttaisi siltä, että mitä nopeammasta liikkeestä on kyse, sitä automaattisempaa reagoiminen oli. Tanssijoiden välillä oli kuin näkymätön magneetti, joka vaikutti liikuttavan koko ryhmää. Kinesteettinen empatia (23) vaikutti erityisesti ryhmäimprovisaatiossa tehtyihin tanssijoiden automaattisiin valintoihin. Tanssijat reagoivat ja samaistuivat helposti toisen tanssijan rytmiin, liikeideaan tai liikesuuntaan, ja liikkeen tasolla tanssijat tekivät valintoja suhteessa toisiinsa, navigoiden ja mukautuen.
Tanssijoiden oli vauhdikkaassa liikkeessä helpompi ottaa riskejä, ja jonkinlainen epäröinti katosi. ”Täytyy mennä täysillä ja päin, ettei vauhti katkeaisi”, Eevi Tolvanen kuvailee. Kun tilassa oli paljon nopeassa vauhdissa olevia tanssijoita, tuli myös ryhmän ohjaajana sellainen olo, että tanssijat saivat toisistaan paljon energiaa ja impulsseja. Toisaalta vauhdissa oli läsnä myös tietynlainen varovaisuus, ja tietoisuus kasvoi sen mukana, mitä enemmän ihmisiä tilassa oli ja mitä vähemmän tanssijalla oli niin sanottua omaa tilaa. Väsymys liittyi läheisesti nopean liikkeen tuottamiseen. Jossain vaiheessa tanssija luonnollisestikaan ei enää jaksanut ylläpitää samaa nopeutta. Eevi jatkaa kuvaillen:
”Välillä vauhdin hidastuminen saattoi olla luovuttamista, välillä en oikeasti jaksa enää. Kuitenkin olen myös kokenut senkin tilan, jossa voi jatkaa, vaikka kuinka kauan. Tuolloin pääsee jonkinlaisen tilan tai rajan yli.” (Eevi Tolvanen 21.3.2015.)
Myös omassa päiväkirjamerkinnässäni kuvailen havaintoa vauhdista ja vauhtiin liittyvästä rajasta seuraavalla tavalla:
”…Huomasin, että tosi hitaassa ja tosi nopeassa liikkumisessa tapahtuu hyvin vähän itsekritiikkiä. Vauhdilla on merkitystä… …Vauhti ja nopeus on yhteydessä kehon reflekseihin ja orgaaniseen kehoon. Nopeasta vauhdista syntyy helposti leikkisä, energinen ja virtaava tanssi. Itsekritiikki on lähes kokonaan kateissa. Tuntuu sille, että liike ja momentum vievät mukanaan.” (Päiväkirjamerkintä 6.12.2014.)
Vauhdikkaat ja intensiiviset harjoitukset vaativat pitkän lämmittelyajan ja keskittymisen, jotta vauhdikkaassa liikkeessä tanssija pystyi olemaan yhteydessä toiseen. Jos tanssija ei ollut varma itsestään tai esimerkiksi omasta voimastaan, hän usein väisti nopeissa tilanteissa kontaktia. Krista Arppo kirjoittaakin: ”…Huomaan, että valitsen himmata, esimerkiksi poikien nostamista vauhdista, jos en ole varma itsestäni. Huomaan siis lähestyväni hitaasti kohti vauhtia toisen kanssa. Yksin vauhtiin lähtö on luonnollisesti helppoa…” (6.12.2014). Myös Sade Kamppila kirjoittaa saman päivän harjoituksesta samankaltaisesti Krista Arpon kanssa: ”Harmistus heikkoudesta, luotto itseltä ja toisilta siihen, että selviän toisen painosta, vielä puuttuu… Suurin osa ajasta kului huomatessani omia suojamuureja, mitä keho ja mieli pitivät yllä…” (6.12.2014) Krista Arppo ja Sade Kamppila ovat kumpikin kohdanneet jonkinlaisen rajan tutkiessamme vauhtia. Oman rajan kohtaaminen on saanut heidät väistämään kontaktia.
Yksi tanssija pohtii: ”Teenkö valintoja vauhdissa?” Hän jatkaa huomioiden:
”Tänään kun oli vauhtia, ei ehtinyt ajatella paljoa… En taida ajatella kauheasti. En taida kokea kauheasti. En taida juuri ajatella, mutta kyllä minä valitsinkin välillä. Esimerkiksi; enpä hyppää näin, ettei tule jalka päähän, törmäys ja ettei toista satu. Kyllä täytyy vähän varoa, vaikka olisi vauhtia. …Kyllä toisten turvallisuudesta yritän vähän huolehtia, vaikka kai ne pois alta ehtisivät, jos olisinkin liikaa. Joskus tuntuu, että jokin yhteinen asia loksahtaakin kohdalleen, ja se on hienoa. Varmaan se yhteisen rytmin löytyminen on tärkeää.” (Iiro Näkki 6.12.2014.)
Iiro Näkki kuvailee toisaalta valintojen tekemistä tanssin aikana ja hänen mainitsemansa ”yhteinen rytmi” on tärkeä elementti määrittämään kontakti-improvisaatiossa koettavaa vauhdin kokemusta, jossa kontakti toisen kanssa voi tietoisesti tapahtua. Eevi Tolvanen kuvailee, kuinka vauhdin myötä nopeassa liikkeessä on helpompi päästää irti ja olla tietämättä.
”Muistanko edes, mitä tein äsken? Vaikuttaako minuun ryhmä ja ryhmän arvaamattomuus? Säikähdänkö, kun vieressä joku yhtäkkiä räjähtää liikkeelle? En tiedä, mitä ympärillä tulee tapahtumaan, en tiedä edes, mitä itse tulen tekemään. Kuitenkaan tässä tilanteessa en ole pulassa tai ei pelota tai jännitä.” (Eevi Tolvanen 11.10.2014.)
Eevi Tolvasen kuvaus on toisaalta kuvausta reagoimisen tavasta, esimerkiksi säikähtämällä, mutta ennenkaikkea kuvaus on luottamusta ryhmään ja läsnäolevaan hetkeen.
Vauhdin kasvaessa tanssijoiden strategia oli ”pitää keho pehmeänä ja kevyesti valppaana” (Sebastian Lopez-Lehto 18.3.2015). Sebastian Lopez-Lehto kuvailee kokemusta: ”Pehmeän työntävä, seuraava kontaktipiste, missä perifeerinen katse ja tätä myöten tietty 360 astetta ympäröivä tietoisuus on toiminnassa.” Sebastian Lopez-Lehdon kokemus on hyvin tarkkaa havainnointia nopeasta liikkeestä. Perifeerisen katseen luoma hahmottaminen on kokonaistilanteen hahmottamista, missä Sebastian Lopez-Lehdon mukaan toimintaa yleensä organisoivat toisen tanssijan kanssa suoritetut hieman isommat kaadot tai vedot. Kun tanssija havaitsi toisessa tanssijassa jatkuvaa, toistuvaa liikettä, se mahdollisti impulssimaisen liiketoimintojen virran. Impulssit eivät kuitenkaan olleet ymmärrettävissä paikallisina tai irrallisina, vaan vauhdin kasvattamisessa ja kiihdyttämisessä oli kyse tanssijan tietoisesta valinnasta. Vauhdin kasvattamiseen liittyi ymmärrys liikkeen suunnasta, liikevirrasta ja liikevoimasta. Liikemahdollisuuksia oli monia ja tilanne oli salliva. Sebastian Lopez-Lehto kuvailee nopeutuvan vauhdin kokemusta:
”…tuntuu että voi liikkua ja tulee liikuttua ’miten vain’… …tuntui, että voin ohjata tai suunnata jotain voimaa, mikä sitten synnyttää liikettä…” (Sebastian Lopez-Lehto 18.3.2015.)
Sebastian Lopez-Lehto kirjoittaa myös väsymisen kokemuksestaan ja kuinka se on vaikuttanut hänen liikevalintoihinsa:
”…Olin tietoinen triosta lähtien siitä, että tulen väsymään. Esimerkiksi juostessa jo yleensä pyrin rauhoittumaan, vaikka liike kiihtyi. Loppukohtauksessa tilanteet tulivat yleensä välähtäen vastaan, yhtäkkiä päätin hypätä tai ottaa vastaan… …Omalla kohdallani tunnistin väsymisen yleensä raskaana – oli mentävä tuttuun capoeira-kiepsahdus tyyppiseen liikkeeseen.” (Sebastian Lopez-Lehto 18.3.2015.)
Sebastian Lopez-Lehdon kommentti siitä, kuinka väsyessään tanssija turvautuu tuttuun liikemaailmaan, on tärkeä huomio. Myös välähtäen vastaan tulevat valintatilanteet puhuttelevat. Tanssija on turvautunut nopeassa liikkeessä refleksien varaan ja tuttuun liikemaailmaan. Hänen kuvailemansa liikkeen pehmeys on myös liikkeen somaattinen kokemus. Kuvauksessa on myös opittua strategiaa, kuinka selviytyä nopean liikkeen mukana tulevista impulsseissa. Sade Kamppila kuvailee myös, kuinka tuttu liikemaailma auttoi nopeassa liikkeessä:
”…Vauhti ja se, ettei ollut läheisessä kontaktissa vain yhden ihmisen kanssa auttoi vapautumaan ja teki minutkin vastaanottavaiseksi. Tässä myös auttoi tuttu elementti, käsilläseisonta, en ollut koko ajan epämukavuusalueellani kaiken prosessoitavan äärellä vieraassa seurassa ilman tukipilaria.” (Sade Kamppila 6.12.2014.)
Pohdimme, voiko vauhdin kiihtyessä herkistyä toisen kosketukselle. Spherical Space -teoksen lopun kiihtyvässä osiossa haasteellista oli irtipäästäminen ja ympäristön tiedostaminen. Anni Koskinen (18.3.2015) kirjoittaa:
”Ääreiskatseen avulla hahmotin liikettä ympärilläni. Katseen kohdistaminen kovassa vauhdissa tuntui haastavalta, kuitenkin syliin hyppyjen kohdassa erityisen tärkeältä. Näkevät silmät ja rento niska, haastavaa… Pehmeät nivelet, vauhtia, suunnan muutokset, kohtaamiset, rauhallinen mieli… Vauhdissa kehon hiljaisen tiedon merkitys korostuu.” (Anni Koskinen 18.3.2015.)
Tanssijan hiljainen tieto ohjasi ja auttoi fokusoimaan käsillä olevaan tilanteeseen. Toisten kohtaamiseen, yllättäviin kontakteihin ja tilallisiin muutoksiin reagoiminen muuttui vauhdin kiihtyessä. Anni jatkaa kuvaillen:
”…Keho ikään kuin oppii järjestämään itse itsensä, sillä aikaa ei ollut yksittäisten raajojen asetteluun tai jokaisen askeleen harkitsemiseen. Nopeat tilanteet opettivat, vauhtia oppi lukemaan, tunnistamaan ja siihen oppi reagoimaan. Toiston kautta opin tuntemaan toisia ja hahmottamaan erilaisia strategioita, omianikin.” (Anni Koskinen 18.3.2015.)
Joillekin tanssijoille nopea liike ei tuntunut erityisen luonnolliselta. He kuvailivat, kuinka heidän perustemponsa on aika rauhallinen ja tasainen. Monet tanssijat kritisoivat kirjoituksissaan omaa hitauttaan ja kokivat, että he hitaudellaan myös jarruttaisivat muiden tekemistä. Jotkut tanssijat kuvailivat, kuinka mieli toimi nopeammin kuin keho ja välillä taas toisin päin. Nopea liike sai tanssijan myös pohtimaan oman kehon rajoja. Kysymykset, olenko tarpeeksi nopea tai olenko minä toiselle ihmiselle painava, nousivat esiin tanssijan pyrkiessä nopeaan liikkumiseen. Jonkinlainen suorittamisen paine ja itsekritiikki nousivat esiin. Yksi tanssijoista kirjoittaa: ”…Olenko tarpeeksi nopea? Olenko huono? Teenkö väärin?” Kommentissa on vahva itsekritiikki. Aikaisemmin kirjoitin, kuinka tanssija joskus asettaa itsensä oman menneisyytensä objektiksi. On kokemus omasta kehosta, omasta suorituskyvystä ja ikään kuin tiedostamattaan esityksen prosessissa ja katsottuna ollessaan tanssija pyrkii suorittamaan paremmin, ja tavoitteena on onnistuminen.
Eevi Tolvanen kuvailee tarkkasti vauhdissa tapahtuvaa tilan havainnointia:
”…Nopeassa hyvin vauhdikkaassa liikkeessä huomaan, että tilasta ympärilläni katoavat kulmat ja nurkat. Tilasta tulee pyöreä ja yhtenäinen. Näkemästäni ja kokemastani tilasta hyvin nopeassa vauhdissa tulee mieleen hyrrä, kun se pyörii hurjaa vauhtia. Tilan keskellä on tavallaan leveämpi kohta ja ylhäältä ja alhaalta se kapenee. Nopeassa liikkeessä kadotan helposti ympärillä olevat esineet ja ihmiset.” (Eevi Tolvanen 21.3.2015.)
Eevi Tolvasen lainaus on tarkkaa kuvausta kehällisestä tilasta. Tila tuntuu hänestä pyöreältä ja hyrrämäiseltä. Eevin kuvaus on myös samaan aikaan jatkuvuuden kokemuksen kuvailua. Jatkuvuuden kokemuksessa mennyt ja tuleva kohtaavat nykyhetkessä. Nopeassa liikkeessä tulevaisuuden suunnittelu katoaa ja tanssija on läsnä ”juuri siinä hetkessä” seuraten rytmisesti kehittyvää tanssia. Eevi Tolvaselle kaikesta on tullut yhtäläinen kokonaisuus: ”Jonkun ohittaessa saatan nähdä joitain yksityiskohtia, mutta en koko henkilöä tarkasti. Vaikka en näekään välttämättä kaikkea suurimmaksi osaksi, olen tietoinen ympärillä olevista asioita, tapahtumista, henkilöistä”, hän jatkaa. Eevi Tolvanen kirjoittaa, kuinka hän joskus katoaa kokonaan vauhtiin: ”Kun pääsee jatkuvaan, rentoon ja nautittavaan vauhdin huumaan, tunnen sen koko kehossani ja välillä saatan sulkea silmäni vain tunteakseni ilmavirran iholla” (Eevi Tolvanen 21.3.2015). Nopeassa liikkeessä tanssija ei voi suunnitella liikevalintoja kauaksi eteenpäin vaan hänen on oltava läsnä juuri siinä hetkessä ja seurattava liikkeen suuntaa ja sitä, mihin vauhti vie seuraavaksi.
Kehällisen tilan kokemus ja spiraalimainen liike olivat jonkinlaista aikakäsityksen venyttämistä. Tämä oli usein pikemminkin tulos kuin tavoite. Tanssijat usein kadottivat ajantajun työskennellessään kehällisessä tilassa, ja tanssi jatkui pidempään kuin yksilö olisi kuvitellut. Tanssijat saattoivat olla pitkään keskittyneitä yhteen asiaan, ilman että huomio katosi toisaalle. Spiraalien ja liikkeen jatkuvuuden harjoittelu auttoi tanssijoita ymmärtämään kehon keskipisteen tuntemista ja liikekokemusta. Näin kehällisen tilan kokemisen ja tekemisen kautta tanssijat saivat hetkittäin kokemuksen omasta keskipisteestään, ytimestä. Kehällisessä tilassa tanssijan kokemus sisäisestä avaruudestaan ja kehonsa ytimestä asettui keskiöön. Ei-tietäminen ja kehällisen tilan kokemus kehittävät ymmärrystä kehon sisäisestä avaruudesta.
Tanssijan refleksit ohjasivat liikkeen suuntaa nopeissa liikkeellisen valinnan hetkissä. Improvisaatiossa syntyi paljon tilanteita, joissa tanssija reagoi jo ennen kuin hän on ehtinyt edes miettiä, mitä oli tekemässä. Joskus refleksit toimivat valppaina ja hyvin reaktiivisina. Jouni Ruuth kuvailee refleksien toimimista seuraavasti:
”…Refleksienomaisesti on pakonomainen tarve ottaa kiinni ilmassa olevasta tanssijasta. Tuolloin on vaikea rentouttaa kädet kontaktitilanteessa. Samoin käytän paljon fyysistä voimaa, jalkoja ja käsiä. En siis virtaa tehdessäni vaan ikään kuin varmistelen koko ajan.” (Jouni Ruuth 15.11.2014.)
Jouni Ruuthin kommentista käy ilmi, kuinka keho toimii tilanteessa refleksimäisesti, mutta liikkeellisen valinnan tekemiselle on vähemmän tilaa ja aikaa. Tämä voi olla myös hyvin opittu fyysinen tapa olla kehossa. Nopea liike ohjasi tanssijaa tuttuihin liikereitteihin, jotka olivat refleksinomaisia. Jokainen tanssija sanoi, kuinka nopeassa liikkeessä on vähemmän liikkeellisen valinnan mahdollisuuksia. Nopea liike nosti esiin itsekritiikkiä ja negatiivisia kokemuksia siitä, ”olenko tarpeeksi sitä tai tätä”. Toisaalta nopea liike vapautti energiaa, eivätkä tanssijat miettineet liikaa suhdetta toisiin tanssijoihin, ja valintojen tekeminen oli intuitiivista.
Nopeassa liikkeessä vaikuttaisi tärkeäksi elementiksi nousevan egotietoisuuden poispudottaminen. Tästä kertovat erilaiset kokemukset siitä, kuinka tanssija on selviytynyt nopeasti vastaan tulevasta tilanteesta. Sebastian Lopez-Lehdon kommentti siitä, kuinka hän ”pitää kehonsa pehmeänä ja kevyesti valppaana”, kertoo aktiivisesta läsnäolosta vailla tarvetta ohjata tilannetta johonkin tiettyyn suuntaan. Nopea liike toi esiin tanssijoiden reagointimalleja, ja tutut liikereitit korostuivat. Tilakokemus oli nopean liikkeen aikana jonkinlaista ykseyden kokemusta. Tilasta katosivat yksityiskohdat, ja tanssijan huomio suuntautui sisäiseen avaruuteen, kehon keskipisteeseen.
Mitä pidempään tanssija oli nopean liikkeen äärellä, sitä enemmän hän joutui vastakkain myös oman väsymisensä kanssa. Sebastia Lopez-Lehto kuvailee omaa väsymisen kokemustaan:
”…Paino tippui todella alas ja kokemus oli kurkussa eläimellinen. Pystyin reagoimaan pehmeästi väsymyksestä huolimatta. Kuitenkin tietty repivyys ja lukko rinnassa otti valtaa loppua kohti. Tässä tilassa yleensä aloin katsomaan enemmän kokonaistilannetta; liike kävi raskaaksi ja voimasykäykset täytyi puskea enemmän. Tällöin ei voinut reagoida (tai ei tullut reaktiota) koko ajan, vaan laittoi jonkun voiman sykäyksen, kun tiesi, että yhden kerran vielä voi. Yleensä loppua kohti tuli vielä väsymisen jälkeen vielä kerran noustua jatkamaan.” (Sebastian Lopez-Lehto 18.3.2015.)
Kiinnostavana huomiona nousee se, ettei tanssija väsyneenä pystynyt enää reagoimaan.
Hitaassa liikkeessä tietynlainen sosiaalinen taso ja yleinen tanssijoiden välinen olemisen tapa katosivat. Tanssijat olivat yhteydessä toisiin ryhmäläisiin intuition, impulssien, katseiden ja energian välityksellä. Rauhallinen vauhti oli yhteydessä kosketuksen herkkyyteen. Hidas liike auttoi jännitteen ylläpitämisessä ja liikkeen kokemisessa.
Hitaassa liikkeessä kehollinen kuunteleminen muuttui ja ei-tietämisen arvosta tuli oleellisempi. Eevi Tolvanen kuvailee:
”Mitään pientäkään millimetriä ei voi ohittaa. Hitaasta liikkeestä nopeaan liikkeeseen lähteminen tuntui jollakin tavalla jännältä. Ei osannut odottaa yhtään mitä tapahtuu ja minne päätyy… …Arkimaailmassa monesti, jos ´ei tiedä´ on hämillään, eikä osaa toimia. Tässä ei.” (Eevi Tolvanen 11.10.2014.)
Hitaasti liikkuminen oli tanssijoiden mielestä useimmiten miellyttävää. Selkärangan hidas liike kontaktissa toiseen ihmiseen tuntui monista tanssijoista uudelta, ja he kokivat oppivansa ottamaan toisen tanssijan liikettä paremmin vastaan. Hitaassa liikkeessä jonkinlainen kehonhallinta oli keskeistä. Hitaasti liikuttaessa katse muihin tanssijoihin laajensi tanssijan liikettä. Tanssijoiden kuvailema kokemus hitaasta liikkeestä on samankaltainen kuin Deweyn esteettinen kokemus, joka on miellyttävän muodon kokemus, jossa kehon päämäärät, subjekti ja objekti, tekeminen ja läpikäyminen muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden (Dewey 2010, 166).
”Hyvin hitaat tanssit muodostuvat taas helposti intiimeiksi. Toisen läheisyydestä tulee tietoisemmaksi ja kysymykset siitä, mikä on sallittua ja mikä ei ole sallittua nousee esiin. Jokin seksuaalisuuden raja näyttäytyy hitaassa liikkeessä.” (Päiväkirjamerkintä 6.12.2014.)
Olen päiväkirjamerkinnässäni huomioinut intiimin kokemuksen ja seksuaalisuuden rajan näyttäytyvän hitaassa liikkeessä. Toisaalta hidas liike myös loi hetkittäin tunteen liikkeen pidättyväisyydestä. Liikevauhdilla koettiin olevan yhteyttä myös mieleen. Hitaassa liikkeessä tanssijan mieli aktivoitui joskus niin paljon, että huomio ei ollutkaan liikkeessä tai liikkeen kokemisessa vaan älyllisessä tilanteen pohdinnassa. Tuolloin yleensä keskittymiskyky oli herpaantunut eikä tekemisen vauhti ollut yhteydessä kokemuksen kanssa. Iiro Näkki kuvailee:
”En oikein osannut päästä mukaan ei-älyllisellä tasolla. Ei niin, ettäkö olisin miettinyt kaikkea ja ollut älykäs. Enemmän kyse oli siitä, etten oikein pystynyt heittäytymään ja kokonaan unohtumaan mihinkään.” (Iiro Näkki 12.10.2014.)
Hidas liike oli yhteydessä avoimuuden säilyttämiseen suhteessa toisiin tanssijoihin. Hitaassa liikkeessä oli mukana toisen tanssijan kuuntelemista ja valmiutta olla avoin toisen liikeidealle. Hitaassa liikkessä tapahtuva kosketus oli avoimuutta seurata toisen liikkeellisiä impulsseja. Tanssijaa ohjasi jonkinlainen sisäinen visio, kuuntelemisen taito, impulssien vastaanottaminen, ja toisaalta halukkuus seurata toista ihmistä. Seuraamiseen liittyi mahdollisuus olla avoimena ei-tietämiselle. Haastattelemani Joerg Hassmannin kiteytys kontakti-improvisaatiosta esityksen prosessissa on erittäin fyysinen: se on rullaavan kontaktipisteen seuraamista ja kehon painon jakamista liikkeessä. Molemmat tanssijat voivat Hassmannin mukaan seurata toista, vailla tarvetta johtaa, kontrolloida tai ohjata tanssia. Hassmann pitää kontakti-improvisaatiota erittäin fyysisenä tapahtumana, jossa kommunikoidaan rullaavan kontaktipisteen seuraamisen ja kehon painon jakamisen avulla (Hassmann 2011). Filosofi Timo Klemola kirjoittaa, kuinka kehon sisäisen avaruuden elävä rakenne voi jatkuvasti luoda itseään uudelleen – samaa kuvailee Hassamann kertoessaan, kuinka molemmat tanssijat voivat seurata toista, vailla tarvetta johtaa tai kontrolloida tai ohjata tanssia. Hitaassa vauhdissa avoimuuden säilyttäminen oli helpompaa kuin nopeassa.
Jatkuvuus on tunnetta liikkeestä. Tietty rytmi ja tuttu virtaavuus antavat tunteen jatkuvuudesta. Jos tuo virta jatkuu saman rytmisenä liian pitkään, aistit joskus turtuvat siihen ja tuolloin tunne jatkuvuudesta pysähtyy. Eevi Tolvanen kirjoittaakin aistien turtumisesta seuraavasti: ”Monesti vapaassa, improvisaatiossa tunnistan omia tapoja ja liikkeitä, liikkumistapoja, joita olen tehnyt ennenkin. Tavallaan se on tuttu ja turvallinen paikka, mutta ei hirveän mielenkiintoinen.” (Eevi Tolvanen 17.2.2015) Eevi Tolvasen kommentti ”ei hirveän mielenkiintoinen” viittaa siihen, että tuttu ja turvallinen tapa aiheuttaa myös aistien turtumista. Jatkuvuuden yksi elementti on toisto. Se saa asiat tuntumaan tutuilta. Tarpeeksi pitkän liikkeellisen toistamisen jälkeen jotakin uutta nousee esiin. Toisto loi myös turvallisuuden tunnetta. Toiston kautta nouseva uusi energia tai liikeaihio oli tanssijoille eri asia kuin aistien turtuminen. Krista Arppo kirjoittaa: ”…Jatkuvuus eli tila, joka muuttaa muotoaan. Jatkuvuus, mutta alkaa silti aina alusta.” (Krista Arppo 11.1.2015.)
Tanssijoiden mielestä edellinen hetki loi aina perustan seuraavalle tapahtumalle ja improvisaatiossa tapahtuva liikkeellinen valinta oli seurausta edellisestä hetkestä tai edellisen hetken tapahtumasta. Ruumiillisena toimintona jatkuvuus oli Sebastian Lopez-Lehdon mielestä eri asia kuin silloin tällöin pysähtely. Hän vertaa pysähtymistä tajunnallisten valokuvien ottamiseen:
”Pysähtyminen on ehkä tajunnallisten valokuvien, tilannekatsausten ottamista. Pysähdyskin voi toki olla elävä, kun se tarkentuu aistimukseen jossain tietyssä kohdassa, mutta elämistilanne ehkä varsinkin niskan ollessa ylös tai muuten kontrollissa on melko hallittu, harkitseva.” (Sebastian Lopez-Lehto 18.3.2015.)
Sebastian Lopez-Lehdon kokemus kehällisestä tilasta on samankaltainen kuin Steve Paxtonin kuvailema. Jatkuvuus liikkeellisenä kokemuksena on vapaan liikevirran kokemista ja kokemusta jonkinlaisesta liikkumisen logiikasta, jossa edellinen tilanne johtaa seuraavaan. Sebastian Lopez-Lehdon kommentti ei-valmiista maailmasta puhuttelee. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti kontakti-improvisaation somaesteettistä ja kolmiulotteista tilakokemusta:
”Ollessa jatkuvassa liikkeessä ehkä varsinkin pään ja niskan ollessa pyörteessä on aivan eri tavalla pyörivän ja liikkuvan maailman sisässä… …Pyörivän tilan kontrollikehon häviämistä jolloin valinnat vähenevät, mutta sisässä on silti, on ei-valmiissa maailmassa.” (Sebastian Lopez-Lehto 18.3.2015.)
Ymmärrän ”ei-valmiissa maailmassa olemisen” juuri valmiutena reagoida, vaikka tanssijalla onkin ollut vähemmän valinnan mahdollisuuksia. Se on myös läsnäolon aktiivinen kokemus. Eevi Tolvaselle jatkuvuus oli yhteydessä myös harjoitus- ja esitysprosessiin:
”Matka tämän ryhmän kanssa on ollut pitkä ja kokonainen. Asiat, tehtävät, teemat, aiheet toistuvat ja jatkuvat meidän kaikkien kehoissa ja tekemisessä. Niihin on helppo palata ja ne on helppo tunnistaa ryhmän keskinäisestä kommunikoinnista.” (Eevi Tolvanen 18.3.2015.)
Eevi Tolvasen kommentti viittaa jo aikaan esitysten jälkeen: kuinka jonkin asian äärellä oleminen jatkuu myös kehollisena kokemuksena tulevaisuudessa. Ryhmän keskinäinen tapa kommunikoida prosessin aikana ja sen jälkeen on yhdessä luotua ja koettua. Prosessiin osallistuminen jättää jäljet ja vaikuttaa myös tulevaisuudessa tapahtuviin valintoihin. Somaesteettinen onkin aina kokonaisvaltainen kokemus. Ei voi olla somaesteettistä ja yhdentekevää, vaan osallistuminen aina ottaa jotakin aikaisemmasta kokemuksesta ja johdattaa seuraavaan.
”Jos jatkuvuuteen tulee tauko tai ongelma, yleinen tapani selvittää ongelma on pysähtymällä hetkeksi, hengähtämällä ja ottamalla aikalisä. Luulen, ettei jatkuvuuden katkaisu ongelman korjaamiseksi toim… …Avaimena omalle jatkuvuuteen pääsemiselle on salliminen ja käskyvallan poistaminen mieleltä / egolta, joka pyrkii omaan etuunsa vain omalla tasollaan, muttei täysin ymmärrä kehoa eikä henkeä.” (Sade Kamppila 11.1.2015.)
Sade Kamppila on ymmärtänyt jatkuvuuden kokemuksen jatkuvan liikkeen tuottamisena, toisaalta hän on kirjoittaa juuri sallivuudesta ja ego-tietoisuuden pois pudottamisesta. Timo Klemola kuvailee värisevän läsnäolon kokemusta samalla tavalla. Mielen avoimuus tarkoittaa Klemolalle ego-tietoisuuden tyhjentymistä, eräänlaista poispudottamista, jossa kokemuksen dualistisuus katoaa ja tietoisuuden keskiö siirtyy kohti kehoa, kohti kehotietoisuuden avaruutta (Klemola 2004,227). Salliminesta on tullut Sade Kamppilalle tärkeä strategia, jotta hän on voinut säilyttää yhteyden jatkuvuuden kokemukseen.
”…Jatkuvuuden käsitteestä löysin uuden rytmin, jota rupesin seuraamaan ja toistamaan, kunnes rytmi muuttui ja aloin jälleen seuraamaan uutta rytmiä.” (Oskar Rask 11.1.2014.)
Eevi Tolvanen kokee mielenkiintoisena hetken, jolloin sykli muuttuu tai muuntautuu. Se voi Tolvasen mukaan olla tanssijasta itsestään riippuvaista tai riippumatonta. Hän kirjoittaa, kuinka tanssissa ja liikkeessä kokee jatkuvuuden ja syklisyyden jonkin alkuna, loppuna ja matkana niiden välissä. Improvisaation aikana tanssija tunnistaa omat maneerinsa, toistuvat teemat tai liikeideat.
”Keho on mieltynyt tietynlaiseen tempoon, liikelaatuun, jotka toistuvat kaikessa tekemisessäni… …välillä mietin improvisoinko edes? Onko tämä jo tehty, tiedänkö jo, mihin tämä menee? Nähdessä pitkään jonkun tanssivan, viikkojen, kuukausien, vuosien ajan, alkaa tunnistamaan myös toisen henkilön toistuvia teemoja, liikkeitä, tempoa, tapaa liikkua” (Eevi Tolvanen 18.3.2015.)
Syklin tunteminen kontakti-improvisaatiossa on suhteessa fyysisiin lainalaisuuksiin kuten painovoimaan, liikevauhtiin ja kitkaan. Jotta ihmiskeho voi tuntea näitä lainalaisuuksia, se oppii kontakti-improvisaation avulla sopivan liikerentouden ja ikään kuin päästää irti liiallisesta tahtomisesta voidakseen kokea luonnollisen liikevirran. Liiallisesta tahtomisesta irtipäästäminen on samankaltainen kuin Timo Klemolan (2004, 227) kuvailema kokemuksen dualistisuuden katoaminen.
Katsottuna oleminen, toisen tanssijan katse, antoi välillä tanssijalle tunteen katseen kautta saadusta tuesta. Tanssijasta tuli hyvin tietoinen omista liikkeellisistä valinnoistaan. Iiro Näkki kirjoittaa katsottuna olemisesta ja liikkeellisestä valinnan hetkestä: ”Liikkeessä oli sellainen logiikka, jossa oli fyysisesti ja somaattisesti järkeä.” (Iiro Näkki 14.9.2014). Iiro Näkki jatkaa kirjoituksessaan katsottuna olemisen helppoudesta. Lähes aina, kun katsottuna oleminen oli kokemuksena tanssijalle ongelmaton, tanssija pystyi olemaan tietoisesti läsnä ja kuvailemaan kokemustaan.
Joskus katsottuna oleminen provosoi myös tilanteisiin, jotka olivat narratiivisia tarinoita tanssijalle itselleen, yleensä ne pohjautuvat muistoihin. Tanssijan katse katsojaan tuntui tanssijasta joskus paljaalle. Kyseistä hetkeä tanssijat kuvailivat joskus paljastumisena ja toisinaan etääntymisenä. Krista Arppo kuvailee:
”Tanssista katseen nostaminen katsojaan tuntui haastavalta ja etäännytti minut liikkeestä. Omasta katseesta tuntui jollain tapaa tulevan hyökkäävä tai dominoiva.” (14.9.2014 Krista Arppo.)
Myös Eevi Tolvasen kokemus kyseisenä päivänä oli Krista Arpon kanssa samankaltainen Eevi Tolvanen kirjoittaa:
”Katsojista muistuttavat äänet. Naurut, huokaukset, sanat. Ketä ne katsoo, kelle ne nauraa? Mikä kiinnostaa katsojaa? Enemmän mietin sitä, onko se niin? Katsoja yllyttää liikkujaa; tämä on hyvä, tätä lisää. Entä jos ei sittenkään? Ilman katsojia keskityn itseeni. Katsottuna, keskitynkö vai yritänkö tehdä sitä? Yritänkö näyttää keskittyneeltä?” (Eevi Tolvanen 13.9.2014.)
Krista Arpon ja Eevi Tolvasen kirjoitukset kuvastavat tilanteita, joissa suhde katsojaan ei ollut helppo. Joko katseen kohtaaminen tai katsojan äänet veivät tanssijaa pois somaattisesta kokemuksesta. Etääntyminen liikkeestä ja somaattisesta läsnäolemisesta aktivoi mielen ja vei huomion omasta tekemisestä toiseen ihmiseen, ja liikkeellisten valintojen tekeminen monimutkaistui.
Eevi Tolvanen kysyy, ”keskitynkö vai yritänkö näyttää keskittyneeltä”. Joskus somaattista kokemusta ja läsnä olemista on vaikea saavuttaa, ja tuolloin tanssija joskus tunnistaa jo opitun tilanteen ja tavan reagoida siihen. Tanssijaa saattaa ohjata kysymys ”mitä pitäisi tapahtua” tai ”miltä tämän pitäisi näyttää”. Hän on saattanut luoda sisäisen logiikan tai estetiikan, jota hän tiedostamattaan tavoittelee. Tanssijoilla onkin subjektiivinen kokemus improvisaatiosta, jota ohjaavat muistot, odotukset, keholliset olotilat, henkilökohtainen historia, tila-aikasuhde ja yhdessä jaetut kokemukset.
Ulkopuolinen kokonaiskuva, ulkoapäin itsensä hahmottaminen on ollut Sebastian Lopez-Lehdolle yhteydessä pysähtelevään rytmiin:
”…Ehkä katsastavan kehollisuuden pysähtelevässä rytmissä on erilailla myös luomassa itsen ulkopuolista kokonaiskuvaa. Ehkä nyt ymmärrän, mitä jatkuvuuden partikulaarisuutta tuottava liike tarkoittaa…” (Sebastian Lopez-Lehto 18.3.2015.)
Tanssija projisoi helposti katsojaan omaa epävarmuuttaan. Katsoja asetetaan usein rooliin, joka olisi ikään kuin tanssijaa objektivoiva. Yksi tanssijoista kirjoittaa katsojan katseesta ”kysyvät silmät ja välillä lempeät” ja siitä, kuinka kokemus toisen katseesta vaikutti tanssijan liikkeellisiin valintoihin. ”Kysyvät silmät” ja ”lempeät silmät” olivat tanssijan projisointia heidän omasta kokemuksestaan. Tanssija pohti usein, mistä ja miksi esimerkiksi katsojan hymynhäivähdys tai nauru tuli. Liikkeelliset valinnat tanssin aikana vaihtelivat samaistumisen, ymmärretyksi tulemisen, hyväksytyksi tulemisen kokemuksen ja oman energian seuraamisen välillä.
”Tietoisuus siitä, että joku toinen seuraa minua katseella, tulkitsee, ehkä määrittelee, olettaa ja arvioi. Tänään en oikeastaan edes muistanut ajatella koko asiaa, tuntuu yllättävän helpolta uppoutua hetkeen. Olo oli merkityksellinen, yhdessä tekeminen tuntui tärkeältä, erityiseltä, hyvältä, yhteiseltä…” (Anni Koskinen 13.92014.)
Anni Koskisen tietoisuus hetkestä ja toisaalta kommentti ”tuntuu yllättävän helpolta uppoutua hetkeen” kuvastavat katsottuna olemisen helppoutta. Hetkissä, joissa tanssija unohtaa olevansa katsottuna, somaattiselle kokemukselle on paremmin tilaa. Myös Krista Arppo kommentoi, kuinka katsottuna oleminen herättää hänessä liian aktiivisen ajattelijan: ”alan keskustelemaan pääni sisällä ja teen sekunnin murto-osan analyysejä, sekä arvotan ratkaisujani. Kun saan tämän puolen hiljaiseksi itsestäni, kehoni vapautuu.” Krista Arppo kuvailee omaa ego-tietoisuuttaan ja sen pois pudottamista. Joskus katsottuna oleminen nostaa tanssijan energian tasoa sekä vireystilaa. Krista Arppo jatkaa pohtimalla, kuinka välillä tietoisuus katsojasta jakaa hänet kahteen osaan tilassa.
”Pystyn tuntemaan katsojan sekä oman tapahtuman, hetken, jossa fyysisesti olen. Kun tilassa on katsojia, koen tilan eri tavalla. Jollakin tapaa katsoja luo erilasta vuorovaikutusta minun ja tila-ajattelun välille. Saatan tilallisesti vaikuttua katsojan läsnäolosta. Katsoja vahvistaa ja todistaa tapahtumat, toimintani ja vahvistaa/tukee kehollista kokemustani.” (Krista Arppo 13.9.2014.)
Krista Arpon kommentti ”kun tilassa on katsojia, koen tilan eri tavalla… saatan tilallisesti vaikuttua katsojan läsnäolosta… katsoja vahvistaa/tukee kehollista kokemustani” viittaa siihen, kuinka katsottuna oleminen auttaa tanssijaa vireystilan ylläpitämisessä ja tukee tanssijan kehollisia kokemusta. Tanssijan somaattinen taito on ollut palauttaa hetki oman tuntoaistin tai toisen tanssijan kosketuksen äärelle myös katsottuna ollessaan. Joissakin tilanteissa tanssija sai katsojasta ja katsottuna olemisesta energiaa. Krista Arppo kirjoittaakin: ”Katsojasta sain joissakin tehtävissä energiaa.” Toisinaan taas tanssija kritisoi itseään ja projisoi sen katsojaan. Tuolloin somaattisille kokemuksille ei jäänyt tilaa.
Tempon vaihtelu ääripäästä toiseen, hitaasta nopeaan tai nopeasta hitaaseen, auttoi tanssijoita löytämään uudenlaista olemisen tapaa heidän olleessaan katsottuna. Hidas liike muutti tanssijan kokemusta omasta kehostaan, ja suhde katsottuna olemiseen oli hyvin erilainen kuin niin sanotussa tutussa liikevauhdissa. Hidas liike toi tilaan jännitteen ja nopea liike tunteen kaoottisuudesta. Hidas liike maadoitti tanssijan ja keskitti ajatukset täysin hitaan liikkeen kokemiseen tai nopeaan tilanteeseen reagoimiseen. Katsoja tai katsottuna oleminen unohtuivat tai siirtyivät toissijaiseksi.
”…Kun tein parin kanssa, helposti unohdin sen, että on katseen alla, parin kanssa muodostui niin vahva side ja maailma…” (Krista Arppo 14.9.2014.)
Kosketus toiseen ihmiseen muistuttaa joskus kokemusta meditaatiosta. Kosketus maadoittaa tanssijan, ja mieli väistyy hiljaa taka-alalle. Kosketus auttaa tanssijaa herkistymään somaattiselle kokemukselle, ja aistisuus niin itseä, toista ihmistä kuin koko ryhmää kohden kasvoi. Mieli ja keho ovat vahvasti läsnä ollessamme kosketuksessa toiseen ihmiseen. Tanssija myös usein unohti olevansa katsottuna ollessaan kosketuksessa toiseen ihmiseen. Kosketus maadoitti, useimmiten laukaisi jännitystä, ja tanssijoiden oli kosketuksen avulla helpompi keskittyä oman kehon somaattiseen kokemukseen. Anni Koskinen kuvailee:
”Kontakti toiseen ihmiseen auttoi herkistymään hetkelle. Kosketus piti kiinni hetkessä. Mietin valintojen tekemisen, kuuntelemisen, johtamisen, ehdottamisen, yhteisten ja itsenäisten päätösten suhdetta toisiinsa.” (Anni Koskinen 14.9.2014.)
Tanssija huomasi usein tiedostavansa katsojan vahvemmin tanssiessaan yksin kuin tanssiessaan kosketuksessa toiseen ihmiseen. Kontakti toiseen ihmiseen auttoi tanssijaa herkistymään hetkelle. Tuolloin myös ympäristö usein unohtui ja huomio oli toisessa ihmisessä. Anni Koskinen kuvaileekin:
”Huomasin tiedostavani paljon vahvemmin katsottavana olemisen tanssiessani yksin kuin tanssiessani yhdessä jonkun toisen kanssa.” (Anni Koskinen 14.9.2014.)
Myös Eevi Tolvasen kokemus on hyvin samankaltainen: kuinka kosketus vie huomion pois katsottuna olemisesta ja katsojasta: ”Ihania kohtaamisia ja kehollisia tutustumisia. Unohdin täysin katsojan. Olin läsnä vain itselleni ja parilleni. Oli helppoa mennä ja tehdä. En muista yksittäisiä valinnanhetkiä, enemmän soljuvaa, menevää ja yhteen kuroutuvia persoonia ja kehoja. Ehkä meistä tuli hetkeksi yhtä ja valinnat tehtiin yhdessä, jos se on mahdollista.”
Kosketus ei aina ollut miellyttävä tanssijan ollessa katsottuna. Tuolloin tanssija lähti lähes aina pois epämiellyttävästä kontaktista. Joskus tanssija pysyi epämiellyttävässä, kovassa tai väkivaltaisessa kontaktissa, ja lähestulkoon aina harjoituksen tai esityksen jälkeen tanssijan kokemus purkautui tunteikkaasti ja myös määritti tilanteesta muodostunutta kokonaiskäsitystä. Kontakti-improvisaation turvallinen tapa liikkua suhteessa itseen ja toiseen ihmiseen on hyvin vallitseva arvo ja oletus myös esitystilanteessa. Tällä tavalla kontakti-improvisaation oletus esityksen prosessissa on hyvin somaesteettinen. Väkivaltaista tilannetta on vaikea hyväksyä, eikä sitä myöskään pidetä hyväksyttävänä tapana esiintyä (Alessi 2011; Swann 2010; Hennessy 2011; Faust 2011). Tyypilliset liikeradat ovat luomassa kontakti-improvisaation liikekieltä, mutta esimerkiksi kehon painon jakamiseen liittyvät lainalaisuudet ovat mukana tanssissa luomassa turvallisuutta. Tuttu liikekieli ja tapa koskea ovat osa tanssia myös siksi, että tanssijoiden välinen fyysinen dialogi tanssin aikana olisi mahdollista. Eevi Tolvanen kuvailee tarkasti fyysistä dialogia:
”…Mietin paljon parin tekemiä valintoja. Onko hän tukena, ottaako vastaan, mistä suunnasta hän tulee. Huomaan tekeväni omia valintoja suhteessa omaan pariin. Odotan impulsseja toiselta ja reagoin tavallaan toisena, harvemmin ensimmäisenä. Tykkään sanoa joo, ei tuntuu vieraalta. Haluan tukea, en vastustaa.” (Eevi Tolvanen 18.3.2015.)
Kontakti-improvisaatiossa kosketus onkin usein hyvin funktionaalista parin tukemista, impulssiin reagoimista tai toisen liikkeeseen antautumista. Funktionaalinen tapa koskea luo tanssijoiden välille luottamusta ja turvallisuuden tunnetta. Tietynlainen kosketuksen kautta tuleva liikekieli on osa kontakti-improvisaatiota, jotta fyysinen dialogi voisi tapahtua. Funktionaalinen tapa koskea on usein läsnä myös tanssijan ollessa katsottuna, vaikkakin toisinaan kosketukselle luodaan katsottuna ollessa helpommin merkityksiä.
Tanssija Eevi Tolvasen kokemus uudessa ryhmässä oli ensimmäisellä kerralla jännitteinen, eikä somaattisille kokemuksille löytynyt tilaa. Hän kuvailee:
”Jännittää… Tunnustelen… Kokeilen, menen mukaan. Tärisen, ehkä jännityksestä, ehkä innostuksesta. Himmailen valinnoissa. En vielä täysin uskalla. Yritän, en yritä… Katsottuna oleminen vielä jännittää. Oikeastaan tuntuu, että minua katsellaan koko ajan. Hätiköin, en kuuntelekaan loppuun. Lähden ensimmäisestä kehon liikkeestä… hinaan vastaan. Uusia kehoja, tekisi mieli katsella. En löydä vielä paikkaa. Jään katsomaan ja odottamaan. Haluan mukaan, mutta valinta meni jo. Jäin paikoilleen.” (Eevi Tolvanen 18.3.2014.)
Eevi Tolvanen avaa rehellisessä kokemuksen käsittelyssä ja kirjoituksessaan yhden oleellisen tutkimukseeni liittyvän asian, jännittämisen. Steve Paxton kuvaili kehittäneensä small dance harjoitteen juuri sen vuoksi, että jännittäminen usein jäädyttää tanssijan ja liikkeellisten valintojen tekemisestä tulee hätiköityä. Eevi Tolvasen kommentti: ”Jään katsomaan ja odottamaan. Haluan mukaan, mutta valinta meni jo” kuvastaa mielestäni hienosti sitä tunnetta, kun tanssija jännittää uutta tilannetta tai esiintyessään. Jännittäminen saattaa mielen usein hyvin aktiiviseen tilaan, ja tuolloin kaikki valinnat tehdään analyyttisen mielen kautta. Somaattiselle kokemukselle tai viisaudelle ei jää tuolloin tilaa. Usein tanssija pystyi havaitsemaan kyseisen tilanteen, mutta vain harvoin pystyi kyseisen harjoitteen aikana muuttamaan sitä.
Toisille tanssijoille jännittäminen oli positiivinen kokemus ja antoi myös energiaa tanssimisen aikana. Näille tanssijoille katsottuna oleminen ei ollut kyseisenä päivänä lainkaan ahdistava kokemus. Kirjoitan siksi ”kyseisenä päivänä”, koska jokainen tanssija koki katsottuna olemisen eri päivinä hyvin erilaisena. Joinakin päivinä katsottuna oleminen tuntui helpolta ja toisina päivinä jännittävältä. Kiireettömyyden kokemuksella oli vahva yhteys siihen, ettei tanssija jännittänyt olleessaan katsottuna. Kiireettömyyden kokemus oli yhteydessä myös vapauden kokemukseen, ja myös liikkeellisille valinnoille oli tuolloin tilaa. Vapauden kokemus oli yhteydessä myös itsensä löytämisen kokemukseen.
”…muut ajattelevat, ei sen ole väliksi, minä teen jos teketyttää, eikä mitään tarvitse syyttä, suotta. Mitä ne ajattelevat, se ei ole hankala kysymys, eikä tunnesävytteinen, se kysyy vain, mitä siinä itsessään on, se on kutistunut uteliaisuudeksi, ja kun se herää, minä käännyn katsomaan, vilkaisen hetken, ja siinähän se paljastuu, että yhtä lailla minä mietin niitä esillä kuin ne minua piilossa… …Saattaa saada hyppäämään, naurun antaa jollekulle, ja kun on jo selvä toimi, eipä tarvitse keksiä, pinnistää, jännitellä…” (Iiro Näkki 13.9.2014.)
Iiro Näkki kirjoittaa helposta katsottuna olemisen kokemuksesta. Kokemuksessa on jonkinlaista samuuden tunnetta katsojaan. Katsoja on Näkin kirjoituksessa mielestäni saman arvoinen esiintyjän kanssa: ”yhtä lailla minä mietin niitä esillä kuin ne minua piilossa”. Toisaalta hän kuvailee myös, kuinka toisen ihmisen katse antaa energiaa tekemiselle. ”Saattaa saada hyppäämään, naurun antaa jollekulle, ja kun on jo selvä toimi, eipä tarvitse keksiä, pinnistää, jännitellä” kuvastaa helppoa suhdetta tanssimiseen tai tekemiseen. Kirjassaan Taidon filosofia – filosofin taito Timo Klemola kuvaa kehon kuuntelun ja proprioseptisten aistien harjoittamisen tärkeyttä taidon oppimisen prosessissa. Kehon sisäisiä aisteja kuuntelemalla syvennämme samalla kehotietoisuutta. Klemola kuvaa, kuinka ”sisäinen kokemus syvenee ja avaa yhä uusia ja palkitsevia ymmärtämisyhteyksiä”. (Klemola 2004, 97, 103.) Tietynlainen vaivattomuus nousee esiin, ja liikkeelliset palaset loksahtavat paikoilleen. Näin mielen ja kehon yhteys löytyy. Vaivattomuus on aistittavissa myös Iiro Näkin kirjoituksessa.
Kesken lopettaminen, epävarmuus ja ujous nähdään usein negatiivisina asioina tanssin harjoittelussa. Tämä toisaalta myös rajaa ja rajoittaa improvisaation olemusta. Ujous vertautuu usein jo elettyyn, aikaisempaan kokemukseen, ja näin tanssija joskus muodostaa itsestään oman menneisyytensä objektin. Eevi Tolvanen kuvaileekin kokemustaan peilaten jo koettuun jamitilanteeseen. Perääntymistä ja jarruttamista on vaikea hyväksyä. Hitauden kokemusta, silloin kun se ei ole tietoinen valinta, on helppo kritisoida.
”Huomaan lopettavani kesken ja ujostelevani. Tiedän ja olen heittäytynyt jameissa enemmän, kuin tässä. Mietin miksi. Missä kohtaa teen sen valinnan, että peräännyn, enkä mene kohti. Haluan ja kiinnostaisi, mutta jarruttelen. Katson kateellisena uhkarohkeita valintoja ja hetkiä. Missä on se hetki. Ehkä kehoni on väsynyt, ehkä mieli on muualla. Ehkä en uskalla…” (Eevi Tolvanen 6.12.2014.)
Epävarmuuden sietäminen, kömpelyyden kokemus ja nolous ilmenevät Sebastian Lopez-Lehdon kokemuksessa:
”…Epäilläkin oikeastaan joka hetkeä ja sitä että epäilee. Nolous vaikuttaisi myös liittyvän ei-tietämiseen. Se, että omaan itseen, omaan ruumiiseen vie jonkun vastakkaisen on noloa; oma liike vaikkakin esimerkiksi aistimuksen tasolla on tuntematonta partikulaarisuudessaan, hetkellisyydessään on omaa, on itseä – vastakkainen on toista, noloa, ei-itseä. Silloin vastakkaisen kanssa, joka ei kuitenkaan ole partikulaarista, läsnäolevaa omaa, tulee näyttelemisen olo.” (Sebastian Lopez-Lehto 11.10.2014.)
Sebastian Lopez-Lehto kirjoittaa tarkkaa havaintoa toisen ihmisen fyysisestä kohtaamisesta. Tuttuus ja outous, itse ja toinen, nostavat kokemuksessa pintaan havainnon näyttelemisestä. Tulkitsen näyttelemisen viittaavan tässä tapauksessa ei-autenttiseen kokemukseen itsestä.
”Outoa kyllä, välillä päässäni/ajatuksissa tapahtui kritisointi – ”mitä mun pitäis tehdä, miltä tää näyttää, keksinkö jotain kivaa” – tätä siis taas välillä tapahtui, kun joku katsoi. Se on kummallista. Valinnoista… Vieläkin tuli mieleen tila-ajattelu eli millaisia tilallisia ratkaisuja synty, kun joku katsoi. Katsoja vaikuttaa laatuun, liikkeen kokoon! Liikkeen ”pitää” näkyä. – kritisointi/analyysi.” (Krista Arppo 14.9.2014.)
Krista Arppo kuvailee tanssijan dilemmaa. Kun olemisen tapa on problemaattinen ”pitäisi näyttää” tai ”pitäisi tehdä” tai ”pitäisi näkyä”, tanssija on kenties kokenut samankaltaisen tilanteen jo menneisyydessä ja jokin hyväksi havaittu olemisen tai tekemisen tapa on kenties tuolloin palvellut tanssijaa. Joka tapauksessa tässä dilemmassa tanssija asettaa itsensä ikään kuin katsojan objektiksi. Objektiksi siksi, ettei hän seuraakaan omaa somaattista kokemustaan tai läsnä olemistaan vaan asettaa itsensä asemaan, jossa pyrkii arvaamaan katsojan toivetta. Ikään kuin olisi jokin yleinen tai hyväksytympi tapa olla, johon tanssijan tulisi pyrkiä.
Joskus tanssijan liikkeellistä valintaprosessia ohjasi ”halu näyttää” ja onnistumisen halu. Tämänkaltaisessa tilanteessa tanssija on mielestäni omien tapojensa objekti. Sebastian Lopez-Lehto kuvailee tilannetta, jossa kyseistä halua ei ilmaantunut, ja hän koki kyseisen tavan olla nähtynä hieman laiskana:
”Katsottuna oleminen, katsomishetki tulee hieman yllättäen. Tehdessä katsottuna oleminen ei ahdista, vaikka joitakin arvottamisen hetkiä tulee. Toiminta on hieman epäonnistumisen ja ei-spektaakkelimaisen hyväksyvää. On siis tavallaan jotenkin kiva, ettei ole näyttämisen tarve ja oma asenne tuntuu oppimiseen avoimelta. Toisaalta on sellainen olo, että kun en yritä ”näyttää mitään”, tekeminen on hieman puolittaista. Jonkinlainen näyttämisen tarve saattaisi tuoda myös lisäkeskittymistä ja jonkinlaista rajalla oloa. Mahdollisuutta onnistua. Nyt laid-back asenne on toisaalta egottomuudessaan avaavaa (oppimiselle), mutta toisaalta hieman laiskaa.” (Sebastian Lopez-Lehto 13.9.2014.)
Oleminen ja totuttu tapa olla katsottuna ohjaavat tanssijan liikkeellisten valitsemisen prosessia. Sebastian Lopez-Lehto kuvaileekin havaintoa jostakin jo koetusta ja toisaalta kokemustaan liikkeellisen valinnan hetkestä.
Keskustelimme 14.9.2014 Spherical Space -harjoituksissa, mitä ”tuntui näyttävän hyvälle” tarkoittaa, ja vertasimme sitä ”tuntui hyvälle” kokemukseen. Iiro Näkki pohti asiaa: ”Se on ehkä katsottuna olemisen kysymys?” Tanssijalla on kinesteettinen käsitys siitä, mikä näyttää hyvälle. Tämä on tietenkin opittua. Menneet kokemukset tuovat keholliseen tietoisuuteen muistoja esteettisesti koetuista hetkistä. Olimme samaa mieltä siitä, että ilman katsojaakin voi haluta jäädä liikkeeseen, joka “tuntuu näyttävän hyvältä”:, se palvelee tanssijaa myös somaesteettisenä kokemuksena.
Hyväksyvä ilmapiiri ja toisen ihmisen hyväksyminen auttoivat Spherical Space -harjoitus- ja esitysprosessissa katsottuna olemisen kokemusta. Mitä pidemmälle harjoitusprosessi eteni, sitä helpompi suhde tanssijoilla oli myös katsottuna olemiseen. Katsottuna olemisen harjoittamisella ja sen tiedostamisella oli valtava merkitys. Harjoittelun myötä tanssija hyväksyi olevansa katsottuna, vailla tarvetta muuttaa tekemistään tai kokemustaan. Hyväksymisellä ja tilanteeseen antautumisella oli tärkeä yhteys katsottuna olemisen ja somaattisen läsnäolemisen kokemisessa.
Ei-tietäminen jo käsitteenä antoi tanssijalle luvan kokeilla uutta ja pysähtyä myös outouden äärelle. Asioille sai antaa aikaa. Ei-tietäminen oli jonkinlaista uuden näkemistä. Omat maneerit ja liikkeen tuttu tempo ohjaavat usein tanssia. Tanssija tunnistaa helposti tutun tavan olla omassa kehossaan: liikkeellisen tempon, liikesuunnan tai tavan reagoida. Omiin maneereihin voi olla myös ”kyllästynyt”. Päiväkirjamerkinnässäni pohdin, ”kuinka turvallisella alueella pysyn ja kuinka kyllästyneeksi teen itseni toistamalla jotakin tuttua ja jotakin, jonka jo tiedän. Ajatus ei-tietämisestä auttaa mieli-keho-yhteyden ja improvisaation olemusta.” (Päiväkirjamerkintä 11.10.2014.)
Anni Koskinen kuvailee ei-tietämisen arvoa suhteessa omiin liikkeellisiin maneereihin:
”Olen tässä läsnä fyysisesti, tuntevana ja ajattelevana. Onko tietäminen kehossa vai mielessä? Onko ei-tietäminen mielen vapauttamista vai mielen jatkuvaa haastamista? Keho on oppinut tietyt tavat ja ai että, miten syvällä ne ovat, väistämättä puskevat esiin! Jos ajattelen ei-tietämisen tilaa ja ei-tietämisen asiaa ja sitä kautta pääsen jonkin uuden äärelle.” (Anni Koskinen 11.10.2014.)
Myös Eevi Tolvanen pohtii ei-tietämisen yhteyttä jonkin uuden äärellä olemiseen. Ei-tietäminen auttoi tanssijaa myös siinä, että mielenkiinto omaan tekemiseen, kehoon ja liikkeeseen säilyi.
”…Teenkö uutta, teenkö vanhaa? Onko tämä oikein? Tuntuu hassulta, oudolta. miten tämä toimii?…” (Eevi Tolvanen 11.10.2014.)
Tanssijan omat maneerit toistuvat helposti, ja improvisaation kysymykseksi tuli ei-tietämisen käsite. Tanssijan kysymykset auttoivat havainnoimaan kokemusta ja mahdollisuutta lähteä tilanteessa uuteen suuntaan tai uuden kokemuksen äärelle. Eevi Tolvanen jatkaa pohtien:
”Onko uusi huono sana? Pitkään oma tekeminen on tuntunut tylsältä, en löydä mitään. Haen muutosta itseni, kehon ulkopuolelta. Nyt oivallus, sitä täytyy etsiä itsestä. Kaikki löytyy minusta. Yksi lause tai yksi sana voi vaikuttaa löytämään juuri sen, mitä olen etsinyt. Ei-tietäminen. Fokus itsessä ja mielenkiinnossa omaan tekemiseen.” (Eevi Tolvanen 11.10.2014.)
Ei-tietäminen ei ole mitään uutta, mutta ajatus ei-tietämisestä auttoi tanssijoita sallimaan improvisaation hetkessä uusia asioita myös heidän ollessaan katsottuina. Ei-tietäminen vertautui Iiro Näkin mielestä esteettiseen kokemukseen. Hänen mielestään olennaista ei-tietämisessä on ”silleen jättäminen”. Tieto (havainto) tulee, eikä sitä voi estää: sen voi jättää ”silleen”, olla keräämättä tietoa mukaansa ja jättää samalla rationaalinen ja kausaalinen logiikka sekä dualismi (mieli suunnittelijana ja tiedon jäsentäjänä vs. ruumis toteuttajana ja tiedon kerääjänä). Olennaista ei-tietämisessä on Iiro Näkin mukaan suhde (itseen, tekemiseen, toiseen…), joka ei pyri mihinkään.
”Jos asian voi ”silleen jättää”, sen siitä itsestään tulevasta ”kauneudesta” tai mielekkyydentunnosta voi ehkä saada kiinni ilman merkitysten ja selittävien tarinoiden luomista. Se tarkoittaa arkisen nostamista etusijalle, jolloin ”kaiken voi nähdä, mutta vähän hämärästi”. Tietäminen on kulttuuria, joka yleensä on kulttuurin piirissä olevalle ei-toivottu. Vain sen kaaoksen kautta kulttuuri voi määrittyä.” (Iiro Näkki 11.10.2014.)
Ei-tietämisen myötä tanssijan oma liike tuli varsinaisesti havainnon kohteeksi. Katsottuna oleminen muuttui toissijaiseksi ja huomio kiinnittyi liikkeen kokemiseen. Sebastian Lopez-Lehto kuvailee:
”…Ei-tietäminen mielestäni on aistisuuden ainutlaatuisuudessa, jolloin läsnäolevuus, jossa aistimusta voi ”seurata”. Aistimus on toinen. Tällöin ei-tietämistä ei varsinaisesti voi tehdä ja toisaalta hyvin helposti voikin.” (Sebastian Lopez-Lehto 11.10.2014.)
Myös toisen tanssijan kohtaaminen ei-tietämisen tilasta käsin oli toisen läsnäolon ja toiseuden kokemista. Toinen ihminen ei perustunutkaan ennakkokäsityksille, oletuksille tai aikaisemmalle kokemukselle toisesta. Krista Arppo kuvailee: ”Kysyin itseltäni dueton aikana koko ajan uudelleen, kuinka en ole toista tanssijaa, pariani, vielä nähnyt.” (Krista Arppo 11.10.2014). Ei-tietäminen auttoi toisen ihmisen kohtaamiseen ja kokemiseen läsnäolevasta hetkestä ja tilasta. Ei-tietäminen loi jännitettä ja energiaa tanssijoiden välille.
Ympäristö vaikutti suoraan tanssijan somaattisiin kokemuksiin. Jos ympäristö oli liian kiireinen, ei yhteyttä kehollisiin kokemuksiin useinkaan syntynyt. Jos lattia oli liian kova, kylmä tai tahmea, kaikki huomio tuntui menevän siihen. Myös uusi tanssisali tai uusi tila saattoi viedä tanssijan huomion somaattisen kokemuksen sijaan ympäröivään tilaan. Anni Koskinen kuvailee, kuinka oma henkilökohtainen historia, oletukset ja ympäröivä tila ohjaavat tekemistä. Uusi tila haastoi häntä myös luottamaan toiseen ihmiseen.
”…uudessa paikassa. Erilaiset taustat, oletukset, jännitykset, käsitykset, kehot, ihmiset kohtaavat. Kuinka voin uskaltaa luotta toiseen hetkessä, unohtaa ja uppoutua?…” (Anni Koskinen 15.11.2014.)
Anni Koskinen kirjoittaa tarkasti siitä, kuinka ympäröivä tila vaikutti myös hänen käsitykseensä itsestä: ”Toivoisin häilyvien, ennalta asetettujen oletusten häipyvän ilmaan, ja ehkäpä kehoon kirjoitettujen rajojen pikkuhiljaa häipyvän, ettei olisi muuta kuin erilaisia liikkuvia ja tuntevia ihmisiä tekemässä ja kokemassa yhdessä. Aikaa, aikaa… Tila vie huomioni.” Uuteen tanssitilaan orientoituminen vei aikaa, ja uusi tila myös vaikutti tanssijoiden liikkeellisiin valintoihin. Tuttu tila loi turvallisuuden tunnetta. Krista Arppo kuvailee:
”…Minua improvisaatiossa johtaa erilaiset strategiat. Jatkuva ympäristöstä vaikuttuminen / muut / äänet / pinnat / etäisyydet…” (Krista Arppo 17.2.2015.)
”…Tunnustelen lattiaa allani ja jalkapohjiani… …Koitan löytää kehoni painon ja pehmeyden, herkkyyden. Kasvatan liikettä vähitellen, säilyttäen nivelten liikkuvuuden ja joustavuuden. Kasvatan sisältä ulospäin kohti tilaa ja ihmisiä ympärilläni. Reagoin muutoksiin ja impulsseihin omassa kehossani sekä tapahtumiin, ihmisiin, tilaan ympärilläni…” (Anni Koskinen 17.2.2015.)
Paitsi ympäröivä tila myös muut ihmiset ja tilanne vaikuttavat tanssijan valintoihin ja somaattisiin kokemuksiin. Krista Arppo mainitsee kirjoituksessaan myös äänet.
Esitykseen sovittu puolistrukturoitu rakenne välillä haastoi tanssijaa jatkuvan muutoksen tilassa pysymään avoimena uusille ideoille ja yllätyksille. Toisaalta puolistrukturoitu rakenne vapautti tanssijaa havainnoimaan somaattisia kokemuksia. Tanssija yritti helposti jäädä kiinni kokemuksiin, jotka hän oli kokenut toimivina tai hänelle itselleen miellyttävinä. Joskus myös ohjaajana pidin erityisesti jostakin tapahtumasta ja saatoin antaa palautetta ”toimivista” asioista. Ymmärsin oman valta-asemani ja sen, kuinka osittain sovittu rakenne myös vie jotakin pois tanssijan somaattisen läsnäolemisen hetkellä. Annoin tanssijoille luvan muuttaa puolistrukturoitua rakennetta koska tahansa. Pidin tärkeimpänä asiana sitä, että somaattisille kokemuksille jäisi myös esityksen prosessissa tilaa ja aikaa.
”Huomaan hakevani samaa tuntemusta uudestaan ja joskus petyn tai tunnen tyytymättömyyttä. On vaikeaa pysyä rehellisenä hetkelle, jonka on tietyllä tavalla kokenut aikaisemmin tai luullut kokeneensa. Välillä onnistun ja uskallan päästää irti, olen hetkessä.” (Eevi Tolvanen 18.3.2015.)
Yhdessä sovitut rakenteet pysyivät lähes kaikissa esityksissä. Spherical Space -teoksessa liikuttelimme katsojia ja myös katsojat määrittivät teoksen kokonaisrakennetta. Teoksessa oli paljon muuttujia. Tämä myös ohjasi tanssijoita pysymään hyväksi löydetyssä puolistrukturoidussa rakenteessa. Rakenteen sisällä oli niin paljon liikkumavaraa, että rakenne itsessään antoi turvallisuuden tunnetta esitystilanteessa. Oskar Rask kuvailee:
”…Vaikka esityksessä sallittiin anarkia, niin en halunnut poiketa sovitusta. Se oli turvallisempi valinta. Siinäkin oli tietty sykli, koska joka esityksessä oli mahdollisuus.” (Oskar Rask 18.3.2015.)
23) Artikkelissaan Reflektiivinen ruumis, tanssin rajapintoja (2003) tanssintutkija Maarit Ylönen kertoo kinesteettisen empatian kuvaavan kykyä eläytyä toiseen: ruumiillisen vuorovaikutuksen avulla yksilö voi kohdata itselle liikkeellisesti ja kokemuksellisesti vierasta. Myös Timo Klemola käyttää termiä kinesteettinen empatia. Klemola avaa liike-empatiaa jonkinlaisena muistamisena; toisen liikkeiden katsominen tuottaa katsojassa mikroliikkeitä, ne tuntuvat hänen sisätilassaan. Näin katsoja tuntee jotain samaa kuin liikkuja, hänessä tapahtuu imitointi mikroliikkeinä. Kokemus ei kuitenkaan ole sama kuin toisen liikekokemus tai oma kokemus, jos katsoja oikeasti tekisi liikkeen, mutta siinä on jotain samankaltaista. (Klemola 2004, 100–101.)