Somaattinen läsnäolo on keskeinen käsite pohtiessani tanssijoiden kokemuksia suhteessa kontakti-improvisaation arvoihin. Somaattisen läsnäolon ymmärtämiseksi tukeudun Timo Klemolan filosofiaan, jossa hän käyttää terminologiaa sisäinen avaruus, värisevä läsnäolo ja kehon keskilinja.
Tavoitteeni oli taiteellisissa töissä jäsentää kontakti-improvisaation arvoja ja tutkia tanssijoiden somaattista läsnäolemisen tapaa. Tanssijoiden somaattinen läsnäolo oli yksi tärkeimmistä asioista, jolle pyrin ohjaajana antamaan tilaa. Halusin luoda tilanteita, jotka sallisivat hetkessä olemisen, tietoisen tekemisen, kiireettömyyden, tietoisen hengityksen sekä tanssijoiden liikkeelliset valinnat. Tanssijoiden subjektiivisten kokemusten pohjalta kirjoitan heidän somaattisista kokemuksistaan. Somaattinen läsnäolo on herkistynyttä kehon aktiivista suuntautumista, jossa tietoisuuden laajentuminen ja tietoisesti tekeminen ovat mahdollisia.
Filosofi ja Tampereen yliopiston dosentti Timo Klemola kuvailee uuden liikuntakulttuurin olemusta, sitä, kuinka ”uuden liikuntakulttuurin edustajat etsivät sellaisia liikunnan muotoja, joissa ihmistä ei tarkastella vain isona lihaksena, vaan jossa ihminen nähdään kokonaisvaltaisesti. Ei pyritä suoritukseen vaan esimerkiksi kehon kokemiseen uudella tavalla, itseymmärryksen kasvuun, elämän laadun kasvuun.” (Klemola 1988.) Uusi liikuntakulttuuri (4) etsii myös filosofi Tapio Kosken mukaan uudenlaisia liikkumisen tapoja, joissa tärkeää ei ole perinteinen kilpailu muita vastaan vaan pikemminkin oman kehon löytäminen, liikkumisen mielekkyys ja fyysinen ja henkinen terveys. (Koski 1991, 2.) Uuteen liikuntakulttuurin ryhmään kuuluvat etsivät kehonkokemuksia, jotka aistimellisina tapahtumina voivat olla päämäärä sinänsä. Keho on toisaalta inhimillisen ymmärryksen ja olemassaolon perusta ja toisaalta se muodostaa fyysisen kokonaisuuden, jonka kautta liikunta ja sille asetetut tavoitteet toiminnallisesti tapahtuvat. Timo Klemolan teos Taidon filosofia – filosofin taito (2004) pureutuu tarkasti kehon kokemukseen. Kehotietoisuuden systemaattinen harjoittaminen, sen kuunteleminen ja herkistäminen avaa Klemolan mukaan harjoittajan kokemuksen laatua ”kontemplatiivisen kehon” suuntaan. (Klemola 2004, 13.)
Klemola kirjoittaa, kuinka erotamme jyrkästi ruumiin sielusta, rationaalisen emotionaalisesta, ihmisen luonnosta. Tällainen dualismi on Klemolan mukaan ontologinen systeemi, joka sisältää myös hierarkkisen arvojärjestyksen, jossa järki nähdään arvokkaampana kuin keho, ihminen arvokkaampana kuin luonto, mies arvokkaampana kuin nainen. Klemolan tutkimus on kauttaaltaan tällaisen dualistisen ajattelutavan kritiikkiä ja kuvausta siitä, kuina nämä kahtiajaot voidaan kokemuksellisesti rikkoa. Taidon filosofiassa kyse on eräänlaisesta sukeltamisesta syvälle kehon kokemukseen ja palaamisesta sieltä takaisin uuden ymmärryksen kanssa. Klemola kirjoittaa kehon sisäisestä avaruudesta, objektikehosta, eletystä kehosta ja proprioseptisestä tietoisuudesta. Klemolan ajattelu auttaa minua ymmärtämään syvemmin tanssijoiden somaattista läsnäoloa.
Siitä, kuinka koemme itsemme toimiessamme, nousee esiin eräänlainen subjektikeho tai kehosubjekti, kehollinen toimija, joka on perustana sille, että voidaan tehdä käsitteellinen ero kehon ja mielen välillä. Klemola käyttää termiä sisäinen avaruus kuvaamaan keho-mieli -ykseyttä (Klemola 2004, 140). Hän kuvailee sitä metaforana, joka viittaa kahteen suuntaan. ”Sisäinen” viittaa kehon sisätilaan, siihen, miten koemme kehomme sisältäpäin. ”Avaruus” on jotakin, jonka näemme. Kun puhumme ajattelun paikasta kehossa, viittaamme Klemolan mukaan kehon sisäiseen avaruuteen. Kehon sisäinen avaruus on kokemuksen avaruutta, joka eroaa geometrisesta avaruudesta. Avaruudellisuus liittyy Klemolan mukaan vain ruumiiseen ja fyysiseen, objektiiviseen, avaruudelliseen todellisuuteen. Kehotietoisuus onkin sekä sisäistä, kokemuksellista tietoisuutta että objektikehoon viittaavaa avaruudellisuutta. Sisäisessä avaruudessa on kyse siitä, miten koemme kehomme, kun kuuntelemme sitä sisältäpäin somaattisesti eli proprioseptisessä tietoisuudessamme. Sisäinen kehon avaruus on eri kuin objektikehon rakenne. Objektikehon rakenne on kiinteä tai ainakin hitaasti muuttuva, subjektikehon avaruus on elävä, tietyllä tapaa rajaton, mittaamaton rakenne, joka jatkuvasti luo itseään uudelleen, muuttuu tietoisuuden keskiöksi liikkuessaan. (Klemola 2004, 141–144.) Tietoinen liike tuo kehon liikkuvan osan kokemuksen lähemmäksi, ja tietoinen hengitys näyttää kehon sisäisen avaruuden keskipisteen.
Klemola kirjoittaa kehon keskilinjan kokemisen lisäksi ”ytimen”, keskikohdan, kokemisen. Klemola viittaa tässä Maitlandin teokseen Spacious body, jossa Maitland kuvaa, kuinka ”ydin on sekä kehon ydin, että itsen ydin; pinta on sekä kehon pinta että itsen pinta” (Klemola 2004, 190; Maitland 1995, 50) Maitlandille ydin on myös paikka, jossa orientoidumme ulkomaailmaan ja pintaa hän nimeää itse täksi toiminnoksi tai orientaatioksi. Ydin on ”sallimisen” paikka ja se voidaan kokea vain elämällä sitä.
Tässä tutkimuksessa sisäisen avaruuden -käsite auttoi erityisesti kehon painon jakamisen ja ei-tietämisen arvojen ymmärtämisessä, erityisesti kehällisen tilan harjoittelussa.
Värisevä läsnäolo on kokemusta, jossa kokemuksen dualistisuus katoaa. Kokemuksessa ruumis muuttuu hengeksi ja henki ruumiiksi. (Klemola 2004, 227.) Kontakti-improvisaatiossa avautuvassa kokemuksessa, liikkeen jatkuvuuden kokemuksessa, tapahtuu paitsi antautuminen läsnäolevaan hetkeen myös yhteyden kokemus omaan kehoon eksistentiaalisella tasolla. Päiväkirjamerkinnässäni kirjoitan yhdestä kokemuksesta: ”Olen yhtä itseni, tuon toisen ihmisen ja koko ryhmän kanssa, ympäriltäni katoavat kulmat ja nurkat. Olen tässä ja nyt, valmiina, väreilevänä ja hengittävänä.” (Päiväkirjamerkintä 22.9.2012.)
Timo Klemola kuvailee, kuinka kehotietoisuuden avaaminen vaatii fyysistä harjoitusta, jossa pääpaino on asettaa keskiöön kehon kuunteleminen sisäkautta.
”Mielen avoimuus tarkoittaa ego-tietoisuuden tyhjentymistä, eräänlaista poispudottamista, tietoisuuden keskiön siirtymistä kohti kehoa, kohti kehotietoisuuden avaruutta. Koko kehon kokeminen sisältäpäin, kokemus koko kehon solujen värisevästä liikkeestä, on mitä suurimmassa määrin henkinen kokemus. Se on eräänlaista kirkastumista, jossa ihminen kokee kehon, mielen ja sydämen yhteenkuuluvuutta.” (Klemola 2004, 225–227.)
Klemola kirjoittaa: ”Jos ajattelemme harjoituksen päämäärää, emme kykene olemaan läsnä siinä hetkessä, jossa harjoittelemme. Tämä ei tarkoita sitä, että emme voisi asettaa itsellemme tavoitteita tai päämääriä vaan sitä, että tulemme tietoiseksi harjoituksesta prosessina, elämme tätä prosessia mahdollisimman tietoisena.” Klemola jatkaa kuvaillen, kuinka se tarkoittaa myös kaiken ylimääräisen pudottamista pois. ”Ehkä vaikeinta on pudottaa pois kaikki oppimamme käsitykset itsestämme ja muista, kaikki roolit, joita jatkuvasti vedämme, kaikki halumme näyttää tai olla jotakin.” (Klemola 2004, 225.) Jotta somaattinen läsnäoleminen voisi toteutua, tulee ylimääräisen pois pudottamisesta tärkeää.
Tässä tutkimuksessa värisevän läsnäolon -käsite auttoi ymmärtämään kosketuksen, tanssijoiden välisten yhteyden ja seksuaalisuuden kokemuksia. Värisevä läsnäolo oli jonkinlaista magneettista vetovoimaa, ja henkilö koki tuolloin subjektikehon avaruuden elävänä.
Klemola kuvailee, kuinka kehon keskilinja on kehon kokemuksellinen rakenne. Klemola kirjoittaa kuinka keskilinjatietoisuus liittyy kehon rentouteen:
”Objektikehon pystysuora rakenne lepää tämän sisäisesti koetun pystylinjan varassa. Koetun kehon keskusta sijaitsee alavatsalla. Se on eräänlainen perusta, josta kohoaa suoraan ylöspäin kohti päälakea pystysuora linja, joka on eräänlainen elävä, kehoa pystyssä kannatteleva rakenne, joka on herkkä suhteestamme maan vetovoimaan(…) Kehon pystysuoruuden säilyttäminen on jatkuvaa kamppailua maan vetovoimaa vastaan.” (Klemola 2004, 188.)
Klemolan mukaan mitä pystysuoremmassa kehomme on, sitä rennommin voimme seistä tai istua tai tehdä mitä tahansa. Jos kehomme on kallistunut johonkin suuntaan, joudumme jännittämään kehon vastakkaisella puolella olevia lihaksia pitääksemme kehomme pystyssä. Klemola kuvailee, kuinka oikea pystysuora rakenne ja kehon rentous kulkevat käsi kädessä. (Klemola 2004, 188–189.)
Kuvailen myöhemmin luvussa 4.3.1 Steve Paxtonin kehittämää ”small dance” -harjoitetta, joka harjoittaa ymmärrystä kehon keskilinjasta.
4) Uuteen liikuntakulttuuriin heräsi Suomessa kiinnostus 1980-luvulla. Esa Sironen jakaa liikunnan neljään katergoriaan
Timo Klemola tematisoi liikunnan voiton, terveyden, ilmaisun ja itsen projekteiksi. Kaksi viimeistä liittyvät Sirosen uuteen liikuntakulttuuriin. Uusi liikuntakulttuuri on käsitteenä Tapio Kosken mukaan hieman harhaanjohtava, sillä muualla maailmassa kyseiset liikunnan ja urheilun teemat ovat olleet tuttuja jo satoja vuosia (esimerkiksi jooga, taiji, budo-lajit jne). (Koski 1991, 1–2.)